Kokemuksia muistisairaiden ohjauksesta

Kristiina Hohti on Asahi Nordicin kouluttama asahi-ohjaaja. Kristiina aloitti heti tuoreena ohjaajana muistisairaiden asahi-ryhmien ohjauksen. Tutustu blogiin, jossa Kristiina pohtii kokemuksiaan muistisairaiden ohjaamisesta kahden vuoden ajalta.

Tuumasta toimeen eli koulutuksen jälkeen heti ohjaamaan

Olin ohjaajana vielä noviisi, kun minua pyydettiin vetämään vapaaehtoisena muistisairaiden asahiryhmää. Muistiohjaaja, joka oli jo parin vuoden ajan menestyksekkäästi vetänyt asahitunteja Helsingin Muistiyhdistyksessaä, toivoi laajempaa jatkoa toiminnalleen.
Epäröin kovasti, sillä ajattelin kokemattomuuttani ja toisaalta suurta vastuuta sairaiden ihmisten parissa. Eihän minulla ollut minkäänlaista lääketieteellistäkään valmiutta tällaiseen toimintaan.
Muistiohjaaja kuitenkin rohkaisi minua, ja kun olin vielä kysynyt neuvoja lääkäriltämme Yrjö Mähöseltä, päätin ryhtyä toimeen.

Ensimmäiset kokemukset

Ensimmäisen vuoden ryhmäni oli melko pieni, vain noin 10 henkeä. Se koostui aviopareista, joista toisella oli muistisairaus ja toinen oli omaishoitaja. Tämä asetelma helpotti aloittamista huomattavasti. Ryhmän pieni koko auttoi myös luomaan henkilökohtaisen suhteen ohjattaviin ja ottamaan huomioon jokaisen yksilölliset ominaisuudet.

Pian huomasin, ettei tällaisen ryhmän ohjaaminen eroa juurikaan muista. Aloitin varovasti vain 1.sarjalla ja sen kombinaatioilla. Muistisairaat tekivat liikkeet kukin tavallaan. Joillekin liikkeet olivat aivan yksinkertaisia. Jotkut taas saattoivat tehdä joitakin yksityiskohtia ”väärin”, mutta en puuttunut niihin kuin vain yleisesti. Kohdistin vaivihkaa korjauksia lähinnä omaishoitajille, jotta he mahdollisesti kotiharjoittelussa voisivat korjata liikkeitä.

Alusta asti tuntui siltä, että koko ryhmä oli aktiivisesti mukana ja piti kovasti kokemastaan. Huomasin, ettei liikkeiden viimeisen päälle tehdyt suoritukset ole kaikkein tärkeintä, vaan tärkeätä on liikunta ylipäänsä ja myös ryhmässä tekeminen. Monet toistot tekivät liikkeet tutuiksi ja loivat turvallisen osaamisen tunnelman.
Vähitellen otin mukaan 2.sarjan liikkeet ja yhdistelmissä sujuivat hyvin jopa poiminnat 3. sarjan liikkeistä. Jätin kuitenkin monimutkaisimmat liikesarjat pois.

Asahi tutuksi laajemmin

Jotta saisimme asahia enemmän yleiseen tietoisuuteen, teimme muistiohjaajan ja kuvaajan kanssa asahista kertovan videon, joka julkaistiin muistiyhdistyksen sivuilla. 

Se poikikin joitakin uusia innostuneita ohjattavia, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vasta kun ennen seuraavan syyskauden alkua pidin ”Asahi tutuksi”-tapahtuman helteisessä puistossa. Sinne oli kerääntynyt monta kymmentä kiinnostunutta.

Uusi lukukausi alkoikin sitten niin, että ryhmä oli kasvanut isoksi 20-30 hengen joukoksi. Suuri osa ryhmästä kuului Muistiyhdistyksen päivätoimintaan, ja mukana tunnille tuli tueksi aina pari kolme ohjaajaa, jotka auttoivat joissakin hankalissa tilanteissa ja huolehtivat siitä, että ryhmä pysyi koossa saapuessa ja poistuessa.

Ryhmän suuri koko toi uusia haasteita ohjaukseen, sillä ryhmä ei enää ollut niin intiimi ja lähestyttävä kuin alkuperäinen pikku ryhmäni oli ollut. Toki ajan myötä tuli tämäkin heterogeeninen joukko tutuksi.

Kaikki me olemme erilaisia

Oli jännittävää huomata, miten kovin erilaisia muistisairaat olivat ja miten eri tavoin asahiin suhtautuivat. Joku oli aina aurinkoinen ja kaikkeen ihastunut. Toinen taas oli innostunut, vaikka huitoi liikkeet aivan miten sattui. Joku motkotti ärtyneenä ettei tällaista halua tehdä ja teki vähän väliä lähtöä, mutta jäi kuitenkin. Erään kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, mutta liikkeet sujuivat hienosti ikäänkuin hän olisi aina harjoitellut asahia. Jotkut istahtivat tiiviisti tuoliin salin laidalle, eivätkä kerta kaikkiaan halunneet tehdä mitään.
Ahdistavin tapaus oli eräs muistisairas, joka kulki ryhmän seassa täysin hukassa ja onnettomana, koska ei selvästikään ymmärtänyt missä ja miksi hän oli siellä. Onneksi mukana olleet ohjaajat pitivät hänestä huolta, eikä häntä parin kerran jälkeen enää tuotu tunnille.
Monet tekivät liikkeet aina väärinpäin ja heille oli turhaa esimerkiksi selittää, että käsivarren tulisi roikkua rennosti joissakin. hartialiikkeissä. Ohjeistin liikkeiden oikeita tekotapoja kuitenkin aina, meni se perille tai ei.

Äänen terapeuttinen merkitys

Eräs merkittävä huomio oli se, että he rakastivat ääniä joidenkin liikkeiden yhteydessä. Esimerkiksi käsivarren iskut ”kobra”-liikkeessä, samoin kuin 3.sarjan heiluri-rentousliikkeen pudotukset, säestettiin aina voimakkailla ja monenlaisilla äänillä. Se tuntui todella tuovan suurta helpotusta ja iloa heille, ikäänkuin heillä olisi suuri tarve päästää sisältään patoutuneita tunteita. Kaikkein suurinta riemua heille tuotti tunnin päättävä rentousharjoitus, jossa koko keho, käsivarret ja kasvot rentoutettiin pudottautumalla alas kovaäänisesti ”plöristen”. Käytän tätä hyväntuulista loppurentoutusta kaikissa muissakin asahiryhmissäni, vaikkei se varsinaisesti asahisarjaan kuulukaan.

Yleisiä huomioita

Muistisairas ihminen voi asahin avulla harjoittaa monia kehon koordinaatioon ja hahmottamiseen liittyviä taitoja helposti lähestyttävällä tavalla. Liikkeiden hitaus, yksinkertaisuus ja toistot luovat onnistumisen tunteen, ja vaikka kaikkea ei tehdäkään ”oikein”, on liikkuminen ja omiin tuntemuksiin keskittyminen sinänsä ilman muuta tärkeää. Ryhmässä tekeminen on myös terapeuttista.

Tunnin kesto on hyvä olla maksimissaan 45 minuuttia.

Liikkeiden perusta on 1. sarja, maustettuna muutamilla yhdistelmillä muista sarjoista. Ei pidä vaatia liikaa oikeita liikkeiden suoritustapoja, vaikka on hyvä puhua niistä. Ei myöskään pidä vaatia tiukasti osallistumaan, jos jollakin tunnilla ei halua. Seuraavalla tunnilla sitten…

Ohjaajat kertoivat, että ryhmäläiset  lähtivät aina mielellään tunnille ja palasivat myös rentoutuneina ja rauhallisina.
Innostuneita kommentteja kuulin itse monilta tuntien lopuksi: ” Ai kun teki hyvää!” ”Onpa hyvä olo!” ”Niskajumit auenneet!”

Kuulostaako tutulta!?

Yhteenveto

Näiden parin vuoden positiivisten kokemusten pohjalta kannustan ohjaajia lähtemään ohjaamaan tavallisista poikkeaviakin ryhmiä. Malttia tosin tarvitaan ja vaatimukset ovat hyvä pitää kohtuullisina.
Niinkuin asahissa yleensäkin, tuntien suunnitelussa on lähtökohtana rauhallisuus ja helppous, mutta tässä sen on oltava vielä korostetumpaa.
Ja todellakin: muistisairaiden ryhmänohjaus ei eroa paljoakaan tavallisista ryhmistä.

Ihan varmasti monet muutkin erityisryhmät hyötyisivät asahista. Sitä onkin tietääkseni kokeiltu jo ainakin parkinson- sydän - ja hengitysliitoissa. Toivottavasti asahi laajenee yhä enemmän osaksi kuntoutus- ja hoitotyötä.

Vapaaehtoistyö Helsingin Muistiyhdistyksessä on ollut antoisaa ja palkitsevaa. Yhdistys tekee hienoa työtä!